Blääh. Ei jaksa enää olla edes positiivinen ja nähdä asian valoisaa puolta.

Ottaa päähän ja pännii. Joka puolella kaikilla on ihana vauva masu tai pikkuinen kärryissä.
Mutta kuten eräs ystävä minua juuri tänään muistutti että kaikesta huolimatta elämä jatkuu eikä pidä unohtaa sitä yhtä maailman tärkeintä asiaa. Sitä että minulla on maailman ihanin mies joka jaksaa tukea ja kantaa kun en enää jaksa kävellä. Jospa siis toisen ystäväni sanoja lainatakseni "olisin kiitollinen siitä mitä minulla on enkä vain valittaisi siitä mitä minulla ei ole". Taidanpa lähteä kiittämään ihanaa miestäni olemassaolostaan..

Jospa seuraavalla kerralla ottaisi vähemmän pannuun..