Blääh. Ei jaksa enää olla edes positiivinen ja nähdä asian valoisaa puolta.

Ottaa päähän ja pännii. Joka puolella kaikilla on ihana vauva masu tai pikkuinen kärryissä.
Mutta kuten eräs ystävä minua juuri tänään muistutti että kaikesta huolimatta elämä jatkuu eikä pidä unohtaa sitä yhtä maailman tärkeintä asiaa. Sitä että minulla on maailman ihanin mies joka jaksaa tukea ja kantaa kun en enää jaksa kävellä. Jospa siis toisen ystäväni sanoja lainatakseni "olisin kiitollinen siitä mitä minulla on enkä vain valittaisi siitä mitä minulla ei ole". Taidanpa lähteä kiittämään ihanaa miestäni olemassaolostaan..

Jospa seuraavalla kerralla ottaisi vähemmän pannuun..

Samaan aikaan monen hyvän ystävän masu kasvaa kasvamistaan ja raskaus lähentelee loppuaan.  
Toinen puoli minusta on todella onnellinen heidän puolestaan, toinen puoli on kateellinen ja toivoo että meilläkin elettäisi samaa jännitystä (ja tuntee  järkyttävää syyllisyyttä tästä kateellisuuden tunteesta ja miettii millainen ystävä sitä on kun ei osaa edes iloita rakkaiden ystävien puolesta !!)

Lukiokaverit järjestävät pippalot pitkästä aikaa, kaikki tulevat lasten kanssa. Ennen olisin ollut iloinen nähdessäni kavereiden lapsia, mutta nyt tuntuu ettei jaksa enää lasten « tee kutsuja ». Kaikki hyysäävät lapsiaan ja mietin kuinka minäkin tahtoisin hyysätä omiani. Sitä koettaa järkeillä mielessään, että nämä ajatukset ovat ihan turhia, mutta silti koko ajan on vaikeampaa olla kavereiden luona kun lapset on mukana. Mitä tapahtui niille illoille jossa tavataan aikuisten kesken ja vaihdetaan ajatuksia maailman menosta? Vai olenko minä vain jäänyt pois siitä junasta joka kuuluu tämän elämän seuraavaan  vaiheeseen ? Onko tämä vaihe niinkuin kerho johon voi osallistua ennen kuin on lapsia? Koska eihän sitä muuten voi mistään puhua kun ei ole omakohtaista kokemusta.  Ennen en ymmärtänyt kaveri pariskuntaa joka sanoi ettei jaksa enää viettää aikaaa tiettyjen  kavereiden kanssa koska kaikki jutut liittyvät heidän lapsiinsa. Silloin mietin, että kylläpä he ovat outoja,  mutta nyt ymmärrän. Kenties hekin ovat jo pidempään yrittäneet saada lasta eivätkä  jaksa enää kuunnella kavereiden juttuja jotka vain muistuttavat heitä joka kuukautisesta pettymyksestä.
 
Toinen kategoria on ne kaverit  jotka yrittävät saada pikku kakkosta tai kolmosta ja valittavat siitä kun se ei onnistu ! Tekisi mieli vain kiljua, että nauti siitä mitä sinulla on äläkä valita siitä mitä sinulla ei ole. Voisin kuvitella, että ensimmäinen lapsi vaistoaa sen ettei ole tarpeeksi kun vanhemmat vain kaihoavat toisen lapsen perään.. Samalla ymmärrän senkin ettei heidän kaipuu ole sen rationaalisempaa toisen kohdalta kun minun kaipuuni ensimmäisen lapsen kohdalla. Se vain on sellainen tunne jolle ei voi mitään.. Ystävät hokevat "älä huolehdi, sinä olet vielä nuori, kyllä se kohta onnistuu " ei näillä ihanan kannustavilla sanoilla ole mitään merkistystä kun pelko kalvaa sisällä tai ennen kuin olen valmis ne oikeasti ymmärtämään.. Saman tapaisilla sanoilla ei ole myoskään mitään merkitystä niille vanhemmille jotka yrittävät toista tai kolmatta lasta. Kun se ajatus on päässä se vain on siellä eikä sille voi mitään vaikka kuinka järkeillee!!!

Mutta selvitäkseni kuukausittaisesta pettymyksestä jatkan taas  järkeilyä ja vedän syvään henkeä sitten kun on lukio kavereiden lasten teekutsujen aika ja muistutan itseäni rakkaiden ystävieni sanoista « kyllä se teidänkin aika koittaa kohta ».. ja  Paistaa se aurinko risu kasaankin, tavalla tai toisella !!

Jokaisella meillä on se yksi tärkeä päivä vuodessa joka on meidän päivämme.. Syntymäpäivämme! Miksi olemme syntyneet juuri sinä päivänä siihen tiettyyn kellonaikaan? Onko päivällä / ajalla jokin tarkoitus?

Annammeko kenties vanhemmillemme jonkin merkin, että nyt minä olen oikeasti saapumassa teidän luoksenne? Omat vanhempani kertovat, että he yrittivät laittaa minua alulle monen monta kuukautta ja kerkesivätkin jo turhautua kun mitään ei alkanut tapahtua.  Keskustelin asiasta isäni kanssa jonku aikaa sitten ja hän sanoi, että hän tiesi milloin minä lähdin alulle! Hän sanoi, että hänellä oli vain sellainen tunne! Oliko se se hetki kun minä päätin, että NYT alkaa uusi elämäni?

Omien uskomuksieni mukaisesti jokainen meistä syntyy sielullemme määrittelemänä päivänä. Päivänä jolloin taivaan tähdet ovat juuri siinä asennossa kun niiden kuuluukin olla juuri silloin kun me saavumme fyysisesti tämän maan päälle. Vaikka synnymme pienenä ja viattomana olemme silti jo syntyessämme oikea henkilö. Henkilö jolla on tunteet, tarkoitus ja kohtalo!

Miksi siis koko ajan toivon, että lapsemme syntyisi juuri silloin kun se meille sopii? Annoinhan minäkin vanhempieni odotella ja tuskastua. Eikö minun tulisi kunnioittaa myös lasta itseään ja antaa hänen tulla luoksemme silloin kun se on hänelle se juuri oikea aika? Olenko itsekäs? Eihän sitä vaadita ystäviäkään tulemaan kylään silloin kun MEILLE sopii, vaan etsitään aika joka sopii molemmille osapuolille!

Niimpä olenkin päättänyt vielä lykätä lääkärin määräämiin testeihin menoa (katsotaan kauanko tätä vaihetta kestää). Ehkä tällä kaikella odotuksellakin on oma tarkoituksensa. Ehkä meillä on vielä mieheni kanssa jotain asioita opittavana ennen kuin vauva voi meille tulla?

Mielenkiinnolla kävin kuitenkin tarkistamassa missä asennossa taivaan tähdet olivat sillä hetkellä kun minä päätin syntyä.  (Tämän näkee Ursan sivulta: http://www.ursa.fi/taivaalla/tahtikartta/). Valitettavasti en ymmärrä mitä näiden tähtien asennot tarkoittavat juuri minun syntymäni kannalta, mutta kenties kun olen ollut vielä pilven päällä olen voinut nähdä sen "suuren suunnitelman" ja ymmärtänyt sen merkityksen! Ehkä tämä kaikki paljastuu taas sitten kun lähden tästä maailmasta. Who know's :)

Menipäs tänään filosofiseksi!! tai sitten kolmenkympin kriisi alkaa koputella ovella.. Jos se tarkoittas, että sitä viisastuisi kun vanhenee   

" Odotanko turhaan sua sittenkin, mitä jos vaan käy niinkuin muillekin. Välimatka piinaa ja painaa mua.
Kuka päättää ketkä saa onnistua? Oo siellä jossain mun"   PMMP

Takana on nyt kaksi akupunktio kertaa ja seuraava piikittely sessio oli vuorossa huomenna
ennen kun kuukautiset alkaa lauantaina. Sunnuntaista asti kehossa on ollut tuntemuksia
niinku yleensä ennen kuukautisia ja ajattelin, että jospa tällä kertaa olisi tärpännyt koska monesti sanotaan, että ensimmäiset oireet tuntuu kuukautisoireilta. Kunnes tänään sitten tuli ne surulliset uutiset.
Menkat alkoi =( =(. Taas. Tosi outoa koska on vasta kiertopäivä 24/28, mutta en tiedä johtuuko se akupunktiosta. Pitänee huomenna kysyä lääkäriltä.

Onneksi lääkäri antoi lähetteen tarkempiin tutkimuksiin seuraavan ovulaation aikoihin. Saadaan sitten ainakin tietää onko jommassa kummassa ongelma. Toisaalta varmaan vaikea tietää "kenessä on vika" (jos on vikaa), mutta ainakin sitten voi hoitaa ongelmaa.

Mietin mitä voisin alkaa tekeen jotta saisin ajatukset pois tästä asiasta. Kun kuitenkin on niin vaikea olla miettimättäkään. Piinaviikot ovat hieman kuin pikkulapsen joulun odottamista. Jokainen päivä joka kuuluu sitä miettii että mitenhän tässä kävi ja tavallaan innolla odottaa sitä hetkeä kun saa tietää. Suuntaan
tai toiseen. Ainakin sitten tietää. Tosin joululahjojen kanssa sitä harvemmin tulee sitä suurta pettymystä lopuksi.

Niimpä taas tässä kuussa PMMP'n laulun kertosäe kertoo mielialastani ja pelostani...

...oo siellä jossain mun...

"Do not dwell in the past, do not dream of the future, concentrate the mind on the present moment." – Buddha

Buddhan mukaan jos huolehdimme vain tästä hetkestä ei meillä ole mitään murheita. Silloin ei tarvitse miettiä hedelmöittyikö munasolu, kiinnittyykö se kohdun seinämään, tuleeko kuukautiset ja sen mukana suru?

Entä jos koettaisin keskittyä seuraavan 2 piina viikon aikana hetkessä elämiseen. Huomenna keskittyisin akupunktio sessiooni ja tuntisin sen rentouttavan vaikutuksen kehossani. Viikonloppuna nauttisin ystävien ja perheen seurasta tuijottamatta muiden lapsia kateellisena. Keskittyisin vain siihen miten kiva on olla lasten seurassa JUURI sillä hetkellä.

Entä jos en pelottelisi itseäni niillä kauhukuvilla, että minussa olisi jokin vikana emmekä saa lapsia. Koska enhän minä voi sitä tietää.

Entä jos keskittyisin niihin hyviin asioihin mitä minulla on elämässäni ja tekisin esim listaa niistä asioista joita voimme vielä tehdä kun meillä ei ole lapsia. Mitä laittaisin tälle listalle…

-      Voimme nukkua aamulla niin pitkään kun tahdomme

-      Voimme käydä ulkona kavereiden kanssa ja esimerkiksi elokuvissa silloin kun se meille sopii

-      Voimme olla laittamatta ruokaa jos siltä tuntuu ja syödä muroja iltaruuaksi

-      Voimme löhötä sohvalla koko illan ja surffailla tv–kanavalta toiselle

-      Voimme käydä kuntosalilla ja urheilemassa silloin kun tahdomme

-      Voimme matkustaa eksoottisiin kohteisin jotka eivät välttämättä olisi mahdollisia jos meillä olisi lapsia

-      Voin olla itsekäs ja ostaa kalliin kasvovoiteen koska meidän rahat eivät ole kiinni lasten harrastuksissa & päivähoito maksuissa

-      Voin olla riitelemättä aviomieheni kanssa lasten kasvatusteoriosta (ja riidellä vain niistä normi asioista ) 

-      Voin nauttia ystävieni ihanista lapsista täysin rinnoin kun ei tarvitse paimentaa omia (varsinkin pippurisesta kummilapsestani)

Mutta luonnollisesti luopuisin kaikista näistä silmänräpäyksessä jos se tarkoittaisi, että saisimme oman nyytin kotiin…..